Yllättävästi syksyn tv-suosikikseni on kehkeytynyt TV1:n arki-iltojen Terapiassa-sarja.  Kyseessä on kurkistus kuvitteellisen amerikkalaisterapeutti Paul Westonin vastaanottohuoneeseen, jonne viikoittain tulee neljä säännöllistä asiakasta. Viides tv-päivä näyttää Paul Westonin omaa terapiasessiota kollega Ginan luona.

Sarjaa on mainostettu tämän hetken koukuttavimmaksi tv-ohjelmaksi ja se on kriitikoidenkin ylistämä. Itse en mennyt heti mukaan hypetykseen, kun sarjaa näytettiin ensimmäisellä tuotantokaudella viime talvella. Itse asiassa en edes vilkaissut sarjaa, koska aihe vaikutti minusta ahdistavalta. Kuinka jaksaa oman elämän kiemuroiden lisäksi ottaa vastaan vielä tv-henkilöiden ongelmia? Loputonta jauhamista, asioiden kääntelyä nurinpäin, vaikka ne voisivat olla yksinkertaisia ja selkeitä? Päättymätöntä analyysiä – tällaisia olivat mielikuvat terapiasta vähäisen kokemukseni perusteella. Tiedättehän Woody Allenin elokuvien karikatyyriset neurootikot, joista voi toki nauttia pienin annoksin koomisessa valossa - mutta että tiukkaa istuntoa  viitenä iltana viikossa?

Toisella tuotantokaudella viime elokuussa se sitten kuitenkin tapahtui. Avasin tv:n Aprilin toisen session aikana, ja pääsin viimein kurkistamaan Paul Westonin vastaanotolle. Pysähdyin, kuuntelin, halusin ymmärtää – ja koukutuin. Miksi nuori April ei halunnut kertoa syövästään kenellekään muulle kuin tuntemattomalle psykologille? Miksi hän ei edes huolinut hoitoa, vaikka sairaus eteni kriittistä vauhtia? Miksi hän oli niin täynnä vihaa? Ja mitä ihmettä Paul saisi hänestä irti?

Katsojakin kohtaa itsensä

Terapeutti  Paul on sitkeä, hän ei anna potilailleen helppoja ratkaisuja, vaan haluaa, että potilaat todella kohtaavat itsensä ja tervehtyvät.  Ponnistusten jälkeen Paul saa Aprilin ottamaan vastaan sytostaattihoitoa, joka pysäyttää syövän. Vastoin Aprilin tahtoa Paul ilmoittaa tytön sairaudesta tämän äidille. Aprilin vihan ja syytösten jälkeen Paul saa hänet näkemään alkuperäisen ongelmansa taakse. April suojeli äitiään lapsuudessa tapahtuneen pettymyksen vuoksi, ja samalla lailla April on tottunut suojelemaan kaikkia muita ihmisiä, paitsi itseään.  Viimein April Paulin avustuksella oivaltaa perimmäisen ongelmansa ratkaisuna sen, ettei hän ole syypää äitinsä onnettomuuteen.

Kun sitten sarjan seitsemännellä viikolla nähdään nuori nainen, joka on rauhoittunut, päässyt irti vihastaan ja voittanut syöpäpesäkkeet sisällään, katsojakin kokee saaneensa palkinnon.  Terapian aiheuttama muutos on silminnähtävä, kun Paul – terapeuteille varmaan epäuskottavasti – antaa Aprilille lahjan, oman juuri kuolleen isänsä vanhan lentäjänhatun. April näyttää hattu päässä kuin onnellisen lapsuuden takaisin saaneelta pikkutytöltä. Katsoja ruudun äärellä saa tirauttaa kyyneleen, myötätunnosta niin potilasta kuin terapeuttia, ja ehkä samalla itseäänkin kohtaan.

Jännitystä ihmismielen liikkeiden jäljillä

Fiktiivisen Paulin kaltaista terapeuttia ei kenties tule vastaan normaalissa elämässä. Hahmo on kliinisten terapeuttikliseiden vastakohta, hyvin inhimillinen ja persoonallaan osallistuva. Nähdään myös, että terapeutti joutuu etsimään apua omiin ongelmiinsa, purkamaan kiukkua ja turhautumistaan vanhemmalle kollegalleen.

Kaikki nämä ongelmat ja ihmisten kipuilu saattavat kuulostaa varsin ankealta  ja epätavalliselta aiheelta amerikkalaiseksi HBO:n menestyssarjaksi. Kyseessä on ns. huoneteatterin tv-muoto, draama, joka perustuu täysin dialogiin, vuorovaikutukseen ihmisten kesken.  Se, että niin moni katsoja imeytyy seuraamaan herpaantumatta tuota ihmisen psyyken syvyyksien kaivelua, epäröintejä, harha-askeleita, osumiakin – se kertoo ainakin siitä, että menestyvää tv-tuotantoa ei tarvitse tehdä materiaalisesti kalliisti tai näyttävästi. Ei tarvita spektaakkelimaisia lavasteita, ei uusinta videotekniikkaa, ei räiskivää toimintaa. Dramaturgi Tove Idströmin sanoin, jännitys ei tulekaan takaa-ajokohtausten, vaan ihmismielen liikkeiden ansiosta.

Aktiivista kuuntelua

On mainittava vielä eräs seikka, joka vielä hämmästyttää tässä tuotannossa, kuten  J. P. Pulkkisen toimittamassa mainiossa radiosarjassa Television tiiliskivet (josta ae. Tove Idströmin lainauskin on peräisin) hyvin osoitetaan. Suurimman osan aikaa päähenkilö Paul Weston vain kuuntelee.  Potilas on yleensä aktiivinen keskustelun johdattaja, aiheiden esille tuoja. Terapeutti vain istuu vastapäätä, nyökkää välillä ja antaa ilmeillään ymmärtää, että hän kuuntelee.  On siis mahdollista luoda uskottava päähenkilö, joka toimii ulkoisen toiminnan osalta näinkin passiivisesti.

Toki Paulin kuuntelemisen tulos näkyy jaksojen loppuvaiheessa, jolloin terapeutti on tavallaan saanut kiinni potilaansa silloisesta ydinongelmasta. Jännityksen sarjassa saakin aikaan se, suostuuko potilas näkemään itsensä terapeutin esille kaivamassa uudessa valossa. Murtuvatko roolit, löytyykö se ihminen? Liikahtaako jokin jossain?

Terapia kuin rippi?

Ja kuka voisi lopulta vastustaakaan terapeuttia esittävän Gabriel Byrnen sinisten silmien intensiteettiä? Irlantilainen Byrne on kertonut, ettei hän ole ottanut esikuvaa hahmolleen omasta terapiasta, vaan katolisen kirkon rippikäytännöstä. Se on kuitenkin vähän erilainen kuuntelemisen muoto, mikä selviää Byrnestä tehdystä Stories from home –dokumentista. Elokuvaa esitetään Rakkautta ja anarkiaa –festivaaleilla Helsingissä 19.-26.9.

David Byrne kertoo CBS:n haastattelussa, että hän voisi olla terapeutti tosielämässäkin.

Sarjasta keskustellaan TV1:n nettisivuilla

BeTipul on sarjan alkuperäinen israelilainen tv-draama

In Treatment Facebookissa

Haastattelimme muutama viikko sitten kollegani Samuli Sulamäen kanssa Ylen kohta entistä toimitusjohtaja Mikael Jungneria, ja muutama asia jäi kirkkaimpana mieleen. Nimittäin leikkimielisyys, optimismi ja riskinotto.

 Leikkimielisyys siinä, että Jungner on perin viihdyttävä puhuja. Hänellä käyttää hauskoja kielikuvia ja osuvia vertauksia. Mielikuva Taru sormusten herrasta -kirjan puujätti-enteistä, joilla on kaikki maailman aika käytettävissään verrattuna pikkuhobiteihin, joilla on vain yksi elämä aikaa löytää se sormus - havainnollistaa hauskasti sitä, miten meidän ihmisten, meidän hobitien jälkeläisten, on kipitettävä eteenpäin sormuksen jäljillä, yritettävä ja epäonnistuttava ja otettava niitä riskejä.

 Mitenpä siinä voisi onnistua, jos koko ajan pitäisi varmistua, ettei vaan tee mitään virheitä? Jungner näkee sen jopa niin, että:

 "Se että tekee virheitä, ei tarkoita, että epäonnistutaan, vaan sitä ettei oteta tarpeeksi riskejä."

 Ja mitä on epäonnistuminen? Sitäkö vain, ettei saavuta sitä, mitä tavoitteli, juuri sillä tavoin kuin suunnitteli, asettamansa kaavan mukaan? Jos samalla saavuttikin jotain muuta kuin yritti ja ymmärsi jotain, mistä ei aiemmin edes tiennyt mitään? Olisikohan meillä helpompaa, jos emme jatkuvalla syötöllä etsisi syyllisiä ja käyttäisi aikaamme vakuuttamaan itsemme ja toiset omasta syyttömyydestä jossain asiassa?

 Jungner näki suomalaisten perusongelmaksi sen, että olemme liian sääntöuskovaisia.

 "Mitä tahansa jos yrittää, ihmiset ajattelee, mitä toiset ajattelee. Se johtaa henkiseen halvaantumiseen."

Jo aprillipäivä toi myös mieleeni tämän tarpeen leikkimielisyyteen. Miten edes kerran vuodessa meillä on lupa - vai velvollisuus - katsoa asioita vähän pilailumielessä. yle.fi -toimituksessa kunnostauduimme siinä laittamalla keksityn mainoksen etusivun kärkeen. Keltaisella pohjalla, vilkkuvan nuoren opastuksella julistimme, että Sinun mainospaikkasi voisi olla tässä! Useimpien yleisöpalautteiden mukaan pila oli loistava, ja hämmennyksestä selvinneenä lukijamme osasivat antaa arvoa sille, ettei vuoden muina päivinä mainoksia todellakaan vilku yle.fi -etusivulla.

Yle.fi -toimituksen aprillipila:

http://samuli.posterous.com/aprillia-aprillia-kerrankin-onnistunut-aprill

 Leikkimieli sai hetkeksi sijaa monissa muissakin viestimissä: Turussa yritettiin suoristaa notkahtanutta Myllysiltaa ilmapallojen avulla, Tekniikka & Talous vakuutti avaruusturismin alkavan Malmin lentokentältä ja Aamulehden nettisivut olivat muuttuneet käsin kirjoitetuksi, koska fonttisopimus oli kuulema umpeutunut.

 YLE Uutisten juttu aprillipiloista

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/04/notkuvasta_sillasta_irtosi_aprillipila_...

Minusta on herttaista, että traditioissamme on päivä, jolloin kaiken voi nähdä huvittavasti toisin. Aprillauksen alkuperästä ei wikipedian mukaan ole tarkkaa selvyyttä, mutta jotenkin kiusoittelu liittyy gregoriaaniseen kalenteriin siirtymisestä aiheuttuneeseen sekaannukseen 1500-luvulla.  

 Wikipedia aprillihistoriasta

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aprillip%C3%A4iv%C3%A4

 Ja sitten tulee taas tämä Wappu! Siinähän iloitaan keväästä ja juhlitaan työn tekijöitä. Olisipa kivaa, ja ehkä jopa tarpeellista, jos voisimme yhdistää nämä kaksi asiaa, ilon ja työn, myös kaikkina niinä muina 354 päivänä vuodessa. Että ne joilla on töitä, eivät ajattelisi jatkuvasti, milloin tulee perjantai, ja niiden joilla ei ole töitä, ei tarvitsisi ajatella koko ajan sitä, mitä heillä ei ole. Jotenkin kun nämä kaksi ääripäätä voisi yhdistää, ja todeta, että eläköön elämä, missä sitten oletkin, missä sitten olenkin.

 ”Elämä voisi olla ihan aidosti hauskaa - sen ei tarvitsisi olla niin synkkää. Miksi työelämän pitää olla niin tylsää ja ahdistavaa? Jos tekisi sellaisen tuunaa oma duunisi -kampanjan, se saattaisi muuttaa tätä maata ihan huikeasti niin että tuottavuus, tehokkuus ja bruttokansantuote nousisivat – ja kaikilla olisi hauskempaa.”, tuumi Mikael jutussamme.

Nyt hänellä on tuunaa oma duunisi –projektin paikka ja me muut täällä Ylessä voimme ottaa haasteen vastaan, tehdä töissä käymisestä hauskempaa. Se on jokaisesta itsestään kiinni. Mielestäni.

Tässä vielä vapputunnelmaa viime syksyltä:

Mikael Jungner Miitta tädin terapiassa.

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=29&t=&a=8044

Kun koto-Suomessa lakkoillaan, on kiinnostavaa ja järkyttävää seurata työläisten oloja muualla päin maailmaa. TV2:lla pyörii Verta, hikeä ja noutoruokaa -sarja, jossa kuusi brittinuorta tutustuu, millaisista oloista on peräisin päivittäinen noutoruokamme: tonnikala, katkaravut, riisi ja broileri. Hyvin ansaitsevat trendinuoret joutuvat nyt raatamaan lähes yli-inhimillisissä oloissa, kuumissa tehtaissa, tuotantolinjojen nopean tahdin puristuksessa parin euron päiväpalkalla - vain todetakseen, että heidän työnsä tulos jää kauaksi paikallisten työläisten työn laadussa ja määrässä.

Kun täällä lännessä poimimme tavaratalon pakastealtaasta vaikkapa parin euron katkarapupussin, on vaikea kuvitella millainen määrä työtä tuotteen takana on. Ensimmäisenä päivänä herkuttelija Lauren pyörtyy tonnikalatehtaan kuumuudessa ja kuntoilufanaatikko Olu menettää olosuhteiden murtamana hermonsa, käy brittikollegansa kimppuun ja passitetaan sarjasta ulos takaisin Englantiin. Pikaruoasta riippuvainen Manos yökkäilee majoituspaikkansa vessan ovella hajusta kauhistuneena. Hän joutuu nolona pyytämään anteeksi tonnikalatehtaan työnjohtajan vaimolta, joka kokee reaktion loukkauksena kotiaan kohtaan.

Seuraa paljon ja monenlaisia reaktioita, kun länsimaisiin stantardeihin tottuneet nuoret elävät ja tekevät työtä samoissa oloissa kuin Kaakkois-Aasian työläiset. Seuraa järkytyksiä - ja aivan niin: verta, hikeä ja kyyneleitä. Mutta seuraa myös asenteiden muutosta, egojen nöyrtymistä, myötätuntoa paikallisia kohtaan, maailmankaupan eettisten epäkohtien avautumista.

Kyseessä on parasta reality-tv:tä Suomen kanavilla tällä hetkellä, mielestäni.

Osoittautuu, että Aasiassa ei työpäivän mittaa määrätä sopimuksissa, vaan töitä tehdään niin kauan kunnes urakka on valmis. Edes pitkien työpäivien päätteeksi ei useilla ole mahdollista mennä kotiin lepäämään. Tonnikalatehtaalla työskentelevä kolmen lapsen äiti Ratmin asuu tehtaan asuntolassa muiden kaltaistensa naisten tavoin ja näkee lapsiaan vain kerran viikossa. Tonnikala-aluksella työskentelevät miehet seilaavat työn parissa viikosta toiseen ja nukkuvat laivan alaosassa vieri vieressä, sopperossa, joka on niin matala, ettei siellä mahdu edes istumaan.

Brittinuorten aiemmin yliolkaisetkin mielipiteet työläisten tasa-arvoisen kohtelun suhteet rapisevat sarjassa vauhdilla. Tonnikala-aluksella työskentelyä yrittänyt Manos ei saa napattua aikana yhtään kalaa, mutta ystävystyy aluksen miesten kanssa ja toteaa: ”Aiemmin ajattelin, että on ihan ok, että Aasiassa työskennellään kurjissa oloissa, jos se takaa minulle halpaa ruokaa koti-Englannissa. Mutta nyt haluan, että heillä on yhtä hyvät olosuhteet ja mahdollisuudet kuin minullakin on. Anteeksi, että länsi käyttää teitä hyväksi!”

Kun brittitytöt yrittävät pärjätä tonnikalatehtaan tuotantoketjussa, heidät alennetaan aina vaatimattomampiin tehtäviin, koska he eivät pysy aasialaisten tahdissa. Asuntolassa he tutustuvat kaukana perheestään asuviin indonesialaisnaisiin, jotka eivät valita, vaikka kaipaavat lapsiaan ja omaisiaan. Palkkapäivänä tytöt hankkivat vähillä rahoillaan herkkuja asuntolaan ja kustantavat Ratminille ylimääräisen käynnin perheensä luona. Kyynel silmissä tytöt hyvästelevät tehtaan työläiset ja toteavat: ”Arvostukseni tätä työtä kohtaan on noussut suuresti. Ihailen heitä, miten he jaksavat työskennellä näissä oloissa.”

Palkkapäivä on järkytys briteille: suuresta aherruksesta ansaitsee niin vähän. Tehtaan johdon edustaja ei helly heidän ihmettelynsä edessä: ”Se on tarpeeksi, ei heillä (paikallisilla työntekijöillä) ole vaihtoehtoja.” Toisessa jaksossa britit lähtevät katkarapufarmille viidakkoon. Länsitavaratalojen pakastealtaissa katkarapupussin kyljessä on viehko kuva smaragdinvihreästä merenulapasta. Harva siis olisi arvannut, että tuote onkin peräisin mutaisesta joenuomasta, hyttysiä kuhisevan viidakon syvyyksistä. Työnjohtaja toteaa tyynesti: ”Joskus saattaa käydä niin, että joen krokotiilit käyvät kalastajien kimppuun.”

Brittinuoremme laitetaan korjaamaan katkarapulammen pengertä paikkaamalla reunoja mutapaakuin. Muutoin vuorovesi huuhtoisi kasvamassa olevat ravut ennen kalastusta. Britit eivät saavuta 40 metrin penkereen tavoitetta ajoissa, ja työnjohtaja kutsuu indonesialaisia työntekijöitä apuun, jotka hoitavat urakan hurjaa vauhtia valmiiksi.

Valmiista katkarapusaaliista tehdas saa 1,30 euron korvauksen kilolta. Vuokratyöläiset saavat tästä 28 senttiä. Brittien palkka likaisesta ja raskaasta urakasta on yhden päivän palkka eli noin 2,5 euroa. Tällä he ostavat – yllätys, yllätys – ranskalaisia, nugetteja ja hampurilaisia. ”En tajua, miten farmin työläiset elävät tällä. Tämä systeemi on jotenkin inhottavaa!, toteaa lakialalla työskentelevä Josh.

Katkarapuja jalostavalla tehtaalla hikiset olot jatkuvat. ”Olen ihminen, en robotti”, purnaa Manos ja hänet siirretään työskentelemään erikseen toisista, koska hänen katsotaan levittävät huonoa työmoraalia. Hemmotellun Manosin kehitystarina on eräs kiinnostavimmista. Intialaiset juurensa kieltäneenä ja vanhempiensa arvoille ja kulttuurille selkänsä kääntäneenä hän kokee Indonesiassa emotionaalisen herätyksen. Seuratessaan tehtaan työntekijöiden tiiviin perheyhteisön merkitystä, hän alkaa punnita omaa suhdetta perheeseensä uudestaan. Katkaraputehtaan työnjohtaja Affidin esittelee briteille 12-jäsenisen perheensä ja kertoo elättävänsä heitä kaikkia pienellä palkallaan. ”Se on luonnollista, koska rakastan perhettäni”, Affidin sanoo.

Jotain tapahtuu Manosin sisällä, ja hän saa innokkeen soittaa vanhemmilleen ja kertoa heille ensimmäistä kertaa olevansa tällä erikoisella matkalla Indonesiassa. ”Jos et kunnioita vanhempiasia, kokoa maailma kääntyy sinua vastaan”, Manos toteaa oppinsa ja lupaa hyvittää ylimielisyytensä vanhempiaan kohtaan, kun palaa takaisin kotiin.

Matka avartaa ainakin näiden kuuden britin maailmankuvaa, mutta kyllä se vaikuttaa myös nojatuolimatkailijaan tv-ruudun äärellä. On hyvä, että globaalin tuotannon epäreiluutta ei oteta itsestään selvyytenä. Reilu kauppa on yhä kasvava ilmiö, ja tämä tv-sarja on hyvä selitys sen perusteille. Mitä tapahtuu sellaisen kaupan vaiheissa, jossa 80 katkarapukilosta maksetaan Englannissa 2800 puntaa, ja aasialaiselle farmille siitä jää vain 20 puntaa?

Verta, hikeä ja noutoruokaa YLE Areenassa

http://areena.yle.fi/video/817905

vielä kaksi jaksoa tulossa TV2:ssa keskiviikkoisin klo 20

http://yle.fi/ulkomaiset/sarjat_ao2.php?id=1585

Blood, sweat and takeaways, alkuperäissarjan

Ellit sivuston Shop with care -blogi kertoi saman tuotantoyhtiön aiemmasta sarjasta Verta, hikeä ja t-paitoja, jossa tutustuttiin halpavaatetuotantoon Intiassa.

Samasta sarjasta kirjoittaa myös Outi Moilanen Reilun kaupan puolesta –sivustolla. Hän kertoo, miten Intian vaatetehtaiden hyvienkin ompelijoiden palkka on noin 3,1 euroa päivässä. Summa erottaa vain noin eurolla nämä ahkerat, 20 paitaa päivässä ompelevat, jopa klo 9:stä keskiyöhön ahertavat ompelijat YK:n köyhyyden määritelmästä.

YK:n äärimmäisen köyhyyden raja on yksi dollari päivässä ja toinen köyhyysraja kaksi dollaria päivässä, muistuttaa Repun kirjoitus.

Reilun kaupan periaatteet parantavat kehitysmaiden pienviljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä.

Eilen syötiin töissä kakkua Suomen halutuimpien työpaikkojen kunniaksi sekä katsottiin läpi etusivun kriisiisivua. Jotain yhteistä näillä kahdella asialla saattaa olla, vaikka en vielä eilen hahmottanut, mitä. Mietin, että pitää vain olla varautunut kriisiin hetkellä millä tahansa, ja samalla unohtaa sen mahdollisuus ja nauttia kermatäytteestä.

Tänään kriisisivu sitten pompahti esille ihan itsestään, ja netti ilmoitti "YLE seuraa tilannetta". YLE kyllä seuraa montaakin tilannetta, mutta ei mitään kriittistä tällä hetkellä - onneksi. Mistä kriisisivu pompahti esille - emme edes tiedä.

 Sellaista se on, Heli Kajon sanoin "Onko tuo muka jotain elämää?!" Tuo ytimekäs sanonta sopii niin moneen, totesimme kollegan kanssa jo aamuvarhaisella. Kollega menee lomalle ja aikoo tihrustaa Olympialaisia yökaudet telkusta. Itse aion pohjustaa kisoja menemällä luistelemaan ihanalle Munkkiniemenrannan jääradalle http://omakaupunki.hs.fi/mesta/132318645/Laajalahden+luistelurata%252C+Helsinki

Taitoluistelu onkin ainoa laji jonka vuoksi saattaisin valvoa Vancouverin aikaa. Ja ehkä ne avajaiset jos ovat kivalla tavalla toteutettu - yöllä klo 3.55?.